Ex-viidakon tähtöset Saigonissa

Hello folks! Pahoittelumme hetkellisestä radiohiljaisuudesta, olemme olleet onnellisuusähkyssä Saigonissa reilun viikon ajan (hieronnat 5€, täydellinen kolmen ruokalajin italialainen menu 9€, murot, sähkö, yms…!!).

Long story short, asumme nyt pysyvästi Saigonissa, koska Can Gion viidakkoprojekti lässähti käsiin lukemattomista syistä joista mainittakoon esimerkiksi turhan tuttavalliset mieskollegat, ylitsepääsemätön kielimuuri, projektin yleinen etenemättömyys sekä monet muut kommellukset jotka vetivät vertoja edellisen postauksen kuumottavalle tilanteelle. Välillä tuntui, että meidän työnkuva muuttui kuin salkkareiden juonenkäänteet konsanaan. Meitä luonnollisesti harmittaa ettei kaikki mennyt niinkuin Strömsössä, mutta mistäs tämän olisi voinut aavistaa. Miljoona kokemusta ja monta elämänläksyä rikkaampina jatkamme kuitenkin reissuamme täyttä höyryä eteenpäin.

Matkamme Vietnamissa jatkuu vapaaehtoistyön merkeissä, sillä tulevilla viikoilla osallistumme projektiin, jossa kierrämme yliopistoissa kertomassa vapaaehtoistyön mahdollisuuksista ja jaamme myös omia kokemuksiamme siihen liittyen. Yliopistokiertueen jälkeen autamme paikallista vapaaehtoistyöjärjestöä kartoittamaan Saigonin orpokotien tarpeita kansainvälisille vapaaehtoistyöntekijöille. Saas nähdä saako meitä niiden nassukoiden luota enää lähtemään.

Pieni viidakkomoodi tässä näyttää vielä olevan päällä, kun pienen vesipisaran tipahtaessa olkapäälle ravintolan ilmastointilaitteesta reaktio on sähköshokkia vastaava ja jalkojen hipoessa toisiaan pöydän alla on helvetti irti kun pompataan pystyyn kuolemanpelästyneinä. Sen siitä saa kun Can Gion ajan ollaan tehty tuttavuutta mutanttiheinäsirkkojen, nyrkin kokoisten torakoiden, skitsahtaneiden apinoiden ja epäluonnollisen suurten rottien kanssa. Eeeeewww…

Koska kuvat kertoo enemmän kuin tuhat sanaa, niin nauttikaa näistä erittäin hyvin meidän menoa kuvaavista otoksista. Klikkaa kuvat isommiksi!

Karvaisimmat työkaverimme Can Giossa

karvaisimmat työkaverimme Can Giossa

leirin pystytystä

leirin pystytystä

suomi-vietnam intensiivikurssi sähkökatkon ratoksi

suomi-vietnam intensiivikurssi sähkökatkon ratoksi

Tässä vielä parhaat palat Saigonin meiningistä, joka tuntuu nyt kodilta.

saigonin herkkuhedelmätori

saigonin herkkuhedelmätori

enough said!

enough said!

Ex-viidakon tähtöset ovat siis nyt onnellisesti “kotona” Saigonissa. Until next time!

-Tihvis & Suikero co

Ps. Supertaifuuni Haiyan jyllää tällä hetkellä pahasti jättäen järkyttävää tuhoa taakseen. Ollaan kuitenkin suhteellisen turvassa täällä Vietnamin eteläpäädyssä, eikä vaikutusalueen pitäisi yltää tänne asti muuta kuin rankkasateina. Ulkoministeriö on jo muistanut meitä viestein ja sähköpostein, joten olo on onneksi ihan turvattu. 🙂

Semi kuumottava tilanne

Me pyhitettiin viime viikonloppu absoluuttiseen rentoiluun. Varattiin hotelli Can Gion toisesta päästä, ja perjantaina lähdettiin reput selässä paikallisbussilla kohti ilmastoitua huonetta ja kunnon sänkyä intoa puhkuen. What could go wrong?

No, ilmeisesti aikalailla kaikki. Työpaikalta saatiin paperilapulle vietnamiksi kirjoitettu hotellin osoite, jonka meille antoi aina yhtä luotettava perheestään puhuva puunmittaaja työkaverimme. Kysyttiin häneltä, onko tämä varmasti oikea osoite, ja jäämmekö tosiaan päätepysäkillä pois bussista. Vastaus kuului: “jee jee, ma houm niir theer”. Näillä mentiin.

Ensimmäinen moka tapahtui heti bussiin noustessa, emme ehtineet varmistaa bussikuskilta oikeaa pysäkkiä vaan meidät ahdattiin takapenkille reppujemme kanssa. Tässä vaiheessa, luotto omaan suunnistustaitoon ja saatuihin ohjeisiin oli kuitenkin vielä vahva. Matka riisipeltojen, mangrovemetsän ja pikkukylien keskellä huristellen meni rattoisasti. Muut matkustajat jäivät pikkuhiljaa pois kyydistä ja n. 20min päästä havahduimme keskellä ei mitään bussikuskin hätyyttelyyn. Okei, tämä oli vissiin päätepysäkki. Huomasimme heti että karttamme osoittamaa tietä ei tuntunut näkyvän missään ja lähdimme siis randomisti kävelemään isoimpaa mahdollista tietä eteenpäin. Ehdimme kävellä vain tovin, kun aurinko uhkaavasti painui horisontin taa ja tien molemmin puolin sojottavat hökkelit kävivät yhä pienemmiksi ja slummimaisemmiksi. Tajusimme pian, että olimme pahasti eksyksissä kaikki arvotavarat päällämme (kukas sitä osaisi rentoilla ilman tietokonetta, kännykkää tai passia…).

Poikkesimme moderneimman näköisen raflan sisäpihalle, olettaen että joku sieltä osaisi neuvoa meidät hotelliimme englanniksi. Meitä vastaan tuli heti raflasta random dude joka alko vilkkaasti selittämään jotain vietnamiksi. Sekunnissa kävi selväksi, että englanninkielistä apua ei tästä kylästä saisi. Näytimme hänelle pientä karttaamme ja paperilappusta, mihin puunmittaaja oli kirjoittanut mukamas oikean osoitteen. Hän vastasi meille selvällä vietnaminkielellä ja pieni paniikinpoikanen alkoi kyteä päässämme. Olimme siis keskellä ei mitään, pilkkopimeässä, ilman ketään joka meitä voisi auttaa. Tässä vaiheessa soitimme jostain hetken mielijohteesta puunmittaajalle ja tajusimme kuitenkin heti ettei siitäkään mitään hyötyä olisi ja suljimme puhelun. Hetken päästä hän soitti takaisin ja sanoimme että soitimme vahingossa (=by accident). Tästähän vasta riemu repesi, kun puunmittaaja rupesi toistelemaan sanaa accidee, accidee, accidee. Oletuksemme hänen hyödyttömyydestään osui siis aikalailla oikeaan. Hermoilun keskellä koimme hetken valaistumisen ja tajusimme soittaa paikalliselle ystävällemme, joka asuu Saigonissa. Pyysimme häntä selittämään ravintolan random dudelle vietnamiksi mihin halusimme päästä. Tästä alkoi hullu puhelinrumba, kun puhelinta kierrätettiin ihmiseltä ihmisille ja tilanteeseen yritettiin saada jotain selkoa.

Lopulta paikalle ilmestyi kaksi moottoripyörätaksia (autotaksejahan täällä peräkylässä ei ollut), joiden selkään meidän piti hypätä, vaikka paikallinen ystävämme epäili heidän rehellisyyttään eikä meillä ollut varmaa selvyyttä ymmärsivätkö he edes mihin halusimme mennä, varsinkin kun olimme jo ehtineet näyttää heille paperilappustamme, jonka osoite oli loppupeleissä jokin aivan muu osoite. Bussit olivat tässä vaiheessa jo lopettaneet kulkemisen, joten täysin pilkkopimeässä meillä ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin hypätä moottoripyörien selkään ja toivoa parasta (sori äidit ja isit!).

Siinä sitten huristelimme taas kymmenisen minuuttia motskareiden kyydissä riisipeltojen keskellä, haaremihousut hulmuten, vaaleanpunaiset Hello Kitty kypärät päässä arvuutellen kohtaloamme. Tilanne nauratti ja itketti yhtälaisesti. Kun lopulta tajusimme saapuneemme oikean ja ainoan hotellin eteen, nousimme kyydistä huojuen ja hysteerisesti naureskellen. Loppu hyvin, kaikki hyvin. Oppipahan ainakin arvostamaan elämää taas astetta enemmän!

Vietnamin hurjapäät,

Mira & Dunja

Welcome to the jungle

Matka Saigonista Can Gioon sujui rattoisasti julkisilla kulkuneuvoilla liikkuen. Ensin otimme bussin, sitten lautan, ja sitten taas vielä pienemmän bussin. Molemmilla meillä oli rinkkojen lisäksi matkassa mukana vielä reppu, ja puikkelehtiminen kapeilla bussien käytävillä oli paikoitellen vähän ongelmallista. Mitä kauemmas päädyimme Saigonin keskustasta, sitä uteliaampia paikalliset kanssamatkustajat olivat meistä. Dunja saikin jo muutaman sulhasehdokkaan yhden suloisen mummelin kahdesta pojasta, jota mummeli kovasti hehkutti Dunjalle.

Paikan päälle päästyämme meitä odottivat sekä positiiviset että negatiiviset yllätykset. Listaamme tähän hieman viidakossa pehmenneitä päitä helpottaaksemme pros and cons-tyylisesti ilmiöitä joita kohdatessa se kauan odotettu kulttuurishokkikin nosti päätään.

Pros:

-ruoka työpaikkamme kanttiinissa on äärimmäisen maukasta ja sopivan hintaista (n. 1€/ateria)

-pienen alkujäätyilemisen ja ujostelun jälkeen kaikki työkaverimme ovat hitaasti lämmenneet meille ja ovat ottaneet meidät mukaan yhteisöönsä

-ottaen huomioon, että olemme Saigonin köyhimmässä kaupunginosassa ja täysin keskellä 35000 hehtaarin mangrovemetsää, työskentely- ja majoitustilat ovat yllättävän siistejä

-täällä on sähköt (!!!) ja suhteellisen siisti “kylpyhuone”, joskin epäsäännöllisen säännölliset vesi- ja sähkökatkokset aiheuttavat yhä pientä hämmennystä. Ensimmäisenä iltana saimmekin kokea romanttisen kynttiläillallisen viidakon ääniä kuunnellen ja suunnistaa pienen taskulampun avulla ulkokanttiinista takaisin majapaikkaamme, joka kätevästi sijaitsee Can Gion saaren ainoan ison tien toisella puolen.

kanttiini!

kanttiini!

Cons:

-kielimuuri. Sitä ei saa moukarillakaan madallettua. Kun yritimme tiedustella yhteyshenkilöltämme reittiohjeita läheiseen kylään, saimme vastaukseksi innostuneen selostuksen hänen vaimostaan ja vastasyntyneestä tyttärestään. (?!?)

-osasimme kyllä varautua lämpimiin oloihin, kun valitsimme matkakohteeksemme Vietnamin, mutta käydessämme nukkumaan ensimmäisenä iltana hyttysverkon alle 5cm ilmapatjojen päälle, ei paljoa nauruhermoja kutkuttanut kun tuntui että naamalla oli Saimaan verran hikeä ja kattotuuletin pyöri sellaisen 5 kierrosta minuutissa. Pääsipähän hetkeksi suomifiiliksiin kun lämpö hipoi saunan lukemia.

-ymmärrämme meidän työnkuvan ja tehtävänannon about yhtä sujuvasti kuin ymmärrämme vietnamin kieltä. Kyse piti siis olla ekoturismin tutkimisesta ja kehittämisestä vapaaehtoistyönä Can Gion mangrovemetsään, joka on UNESCOn maailmanperintökohde. Pieniä haasteita on aiheuttanut mm. se, että paikan johtaja ymmärtää sanoistamme lähinnä vain ‘tourism’, ‘development’ ja ‘management’, ja jo yllä mainittu perheestään kertova yhteyshenkilömme on ammatiltaan puunmittaaja, eikä siis luonnollisesti tiedä mitään turismista. Tällä hetkellä työn suhteen olemme omia pomojamme, sillä pääsimme yhteisymmärrykseen siitä, mitä voisimme tehdä (olettaen, että vastapuoli ymmärsi suunnitelmamme). Aiomme siis tehdä kattavan raportin kohteen kehitys- ja kasvumahdollisuuksista matkailun saralla eri analyysien ja näkökulmien kautta.

"typical day at the office"

“typical day at the office”

Elämän pieniä iloja on tuottanut ihanat pienet asiat, jotka yllättävät meidät juuri, kun suupielemme uhkavaasti alkavat nykiä maata kohti. Näitä ovat esim. ihana “to my two friends”-otsikoitu kirje jonka saimme vietnamilaiselta kämppäkaveriltamme, jossa hän google translatorin avulla kertoi lähtevänsä viikonlopuksi kotikyläänsä ja pahoitteli ettei voinut hengata kanssamme viikonloppua. Muita hauskoja piristeitä ovat paikalla pörräävät suloiset kolmen koplat: apinat, possut ja koiranpennut.

kuva

ajatus on tärkein!

Vietnamilainen kulttuuri on jo viikossa nöyrryttänyt meidät ja järisyttänyt länsimaista ajattelumaailmaamme positiivisella tavalla. Sen sijaan, että meitä pidettäisiin opiskelijoina ja “halpatyövoimana”, meidät onkin otettu vastaan lähes esimiestason konsultteina, ja tuntuu, että meidän näkemyksiä ja tietotaitoa arvostetaan ihan eri tavalla kuin Suomessa.

Wow, tuntuu melkein epärealistiselta, että teemme nyt juuri sitä duunia mikä meitä kiinnostaa ja mitä haluamme isona tehdä. Ollaan päivä päivältä yhä vakuuttuneempia siitä, että päätös lähteä Vietnamiin vapaaehtoistyöhön oli best everrr!

Väsyneet mutta onnelliset reissaajat kiittää ja kuittaa. ❤

Ensikosketus Saigoniin

Ensimmäiset 24 tuntia Saigonissa opetti meille mm. seuraavaa:

-vietnamin kielen pisin sana on seitemänkirjaiminen

-ylitä tie hitaasti ja varmasti, jotta sadat sinua päin ajavat mopot ja autot voivat ennakoida liikkeesi etkä aiheuta katastrofia

-paikalliset nuoret viettävät iltansa puistoissa istuen juoden kahvia, soitellen kitaraa tai piirtäen

-vietnamilaista superhyvää kahvia voi tilata puiston laidalla istuvilta naisilta, jotka tuovat samalla sanomalehtiä joiden päällä istutaan (asfaltilla, ei ruoholla niinkuin olettaa saattaisi)

-julkisilla paikoilla on laitonta pelata korttia (???)

-tapaamamme 10 paikallista nuorta tiesivät Suomesta saunan, lumen ja joulupukin. Näistä varsinkin lumi oli heidän mielestään utopistista. He myös ihmettelivät kuinka Suomessa asuu vain surkeat 5 miljoonaa ihmistä, kun Saigonissa väkiluku on n. tuplasti isompi.

-vietnamilaiset vaikuttavat olevan superahkeria ja elävät erittäin terveellisesti. Täällä ei pahemmin tupakoivia näe, ja ruokavalio koostuu suureksi osaksi keitoista ja nuudeleista.

-perinteisen vietnamilaisen nuudelikeiton (pho) syöminen aiheutti ehkä pieniä vaikeuksia puikoilla, mutta siitäkin haasteesta selvittiin mainiosti. Oli hämmentävää syödä kuumaa keittoa yli kolmenkymmenen asteen helteessä, mutta oli se kyllä sairaan hyvää.

 

Ollaan vielä superväsyjä matkasta, mutta hymyileminen täällä tuntuu niin helpolta! Seuraava postaus tuleekin sitten mangrovemetsän ytimestä, kaukana Saigonin vilinästä ja vilskeestä. Tạm biệt, eli heippa! 🙂